Olen surullinen.

Olen surullinen!
Kasvattajani Pike sanoi potkaisevani minua, kun seuraavan kerran näkee minut. Pelottaa!
Mitä minä olen tehnyt sellaista, että hän ei enää pidä minusta. Johtuuko kaikki siitä, että olen virallisesti näkövammainen ns. keltainen koira? Vai johtuuko se siitä, että olen pentueen ainut, joka ei ole vielä Suomen muotovalio? Olenko mätämuna?

Emäntäni arvelee, että kaikki johtuu kyllä siitä, että hän sanoi muutamia totuuksia viime kerralla Porvoon näyttelyssä ja että mukana oli ihana Anja, joka osti minulle ja Börjelle kalliit koirarattaat.

Ovat muuten tosi hieno juttu. me menimme niissä Laura-eläinlääkärille eilen sateessa ja viimassa. Lauran vastaanotolla olimme ihan kuivia ja puhtaita ja Laura-eläinlääkäri kehui meitä kovasti. Olimme siellä rokotettavana ja samalla Laura-eläinlääkäri vielä tarkisti olisiko korvassani sittenkin tulehdus.
Vaan ei ollut kuin pientä punoitusta ihan ihan vähän. Mutta, koska inisen kun siihen halutaan koskea, niin sain nyt kuitenkin korvatippoja ja särkylääkkeen. Särkylääkettä otan jos tulee tarve. Se on ihan varoiksi.

Olen surullinen!
Korvatipasta en tykkää, mutta kieltämättä se helpottaa oloa. Ehkä minunkaan korvakarvoja ei pidä kauheasti nyppiä kerrallaan. Ihan muutama haiven päivässä vaan. Laura-eläinlääkäri arveli, että kova tuuli ärsyttää minun isoja pystykorvia. Kun en näe, niin ne ovat aina terhakkaasti pystyssä vastatuuleen. Hän sanoi, etten nyt enää menisi saareen.

Olen surullinen!
Olisin niiin halunnut ensi viikonloppuna saareen sulkemaan ikkunaluukkuja ja viimeistö kertaa nauttimaan iltatulesta ja yömustasta ja tähdistä taivaalla, vaikken niitä näekään, mutta kuulkaa minä muistan ne kyllä. lokit ovat jo lähteneet, hanhia ehkä vielä siellä on.